Tämän postauksen otsikko kuvastaa ainakin kahta asiaa. Tänään olen avannut suklaakalenteristani kahdeksannentoista luukun, lisäksi on jäljellä enää kahdeksantoista päivää siihen, että lentoni lähtee Helsinki-Vantaalta kohti Heathrowta. Lähtö siis lähenee, mutta jotenkin en uskalla tai osaa vielä jännittää tai olla kunnolla innoissani. En osaa hehkuttaa, kuinka pääsen näkemään sitä ja tätä. Vaikka yleensä rakastan pilvilinnojen rakentelua en edes ole uskaltanut edes niitä rakennella. Pieniä haaveita tietenkin on, mutta en kovin uskalla niitä ajatella. En uskalla mennä liian pitkälle. Belgia jätti jälkensä niin hyvässä kuin pahassa, opin paljon, mutta mukaan jäi myös pieni pelko; entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Entä jos en nytkään onnistu ja osaa? Oikeastaan pelko ei ole kovin pieni, joka kerta kun joku kysyy jännittääkö tekisi mieli sanoa "Ei vaan pelottaa niin, että tuntuu etten ole edes lähdössä". Olen varmaan viime hetkeen asti aivan varma, etten lähdekään, että jotain tapahtuu. Toisinaan tulee tietenkin pieniä sykäyksiä, että oikeasti olen lähdössä, mutta silti Lontoo tuntuu vielä alle kahdenkymmenen päivän päässäkin kaukaisemmalta kuin Belgia kaksi kuukautta ennen lähtöä. Ehkä se on hyväkin, ehkä olen realistisempi, vaikken ruusuilla tanssimista Belgialtakaan odottanut. Rohkeutta kuitenkin antaa se, että tänäänkin kourallinen pieniä koululaisia takertui mun ympärille, kun tajusivat etten oo tulossa enää takaisin ja se että tiistaina mennessäni koululle lapset huusivat "Iida-avustajaa" ja juoksivat luokse toivottamaan huomenta.
Lentoja ja Helsingin pään hotellia lukuunottamatta en ole vielä tehnyt oikein mitään matkavalmisteluja. Rahaa pitäisi vaihtaa, katsoa että rasvoja on tarpeeksi, päättää mitkä vaatteet ja kengät pääsevät mukaan, kenkä kriisini tulee varmaan olemaan suurempi kuin Belgiaan lähdettäessä kiitos sieltä ostettujen lenkkareiden. Matkaoppaan uskaltauduin ostamaan, mutta sekin on saanut vielä pysytellä kiinni, en vain uskalla vielä suunnitella tai haaveilla muusta kuin siitä, että perhe oikeasti on nyt se mun the isäntäperhe.
Tuntuu hassulta, että monen vuoden ajan olen haaveillut pääsystä Lontooseen ja nyt kun se on edessä en osaa ymmärtää, että sinne pitäisi aivan pian lähteä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti