Kuulumisia ja Lontoo osa.1

Kukkuu! Pitkästä aikaa täällä taas. Olen ollut todella laiska laittamaan Lontoosta juttua, koska gaah kuvia vain on niin paljon, mutta nyt olen saanut valittua jyvät akanoista ja tässä saatte nähdä kuvia ensimmäiseltä päivältä. 

Ennen kuin hyppäämme Lontooseen voisin vähän kertoilla, mitä on tehty kuluneella viikolla/viikoilla. No arki on mennyt melko saman kaavan mukaan töitä ja töitä, lapset kouluun, ruuanlaittoa, läksyjä jne. Paljon olen joutunut kinaamaan siitä, että ennen koulua ei käydä ostamassa karkkia, mutta jospa sekin nyt jäisi pois kun lapset pääsivät eilen käymään kaupassa äitinsä kanssa. Toivottavasti. Viime viikon perjantaina käytiin kokeilemassa myös K:n (tanskalaisen) ja N:än (suomalainen) kanssa yöelämää täällä Englannissa. Suuntasimme Kingstoniin, jossa ilta aloitettiin pubissa siidereiden ja oluiden ohessa satuimme jopa tilaamaan Fish Bowl:n eli sellaisen usealle hengelle tarkoitetut kultakalamaljan muotoisen kulhon, jossa sitten on jotain haluttua drinkkiä ihan riittämiin. Oli hyvää! Pubista suuntasimme sitten aluksi eräälle klubille, jossa K oli aiemmin käynyt, mutta harmiksemme sateessa sinne taivallettuamme saimme huomata, että paikka olikin kiinni. Suuntasimme sitten takaisin pubiin, koska sielläkin oli tanssilattia ja halpoja drinkkejä. Meinasimme aluksi mennä pubia vastapäässä olevalle klubille, mutta se oli liian kallis, vaikka lopulta pubin sulkeuduttua sinne päädyimmekin. Tuli sitten tanssittua ja kotiin pääsimme vasta viiden aikaan. Melkein suunnittelimme menevämme mäkkärin oville odottamaan, että mesta avautuisi viideltä, mutta nukkumaan sitä vain päädyttiinkin. Ilta oli oikein mukava ja hauska ja meikäläinen tapasi tosi söpön ja mukavan brittipojankin ja nyt sitten olen katkera, kun herra ei antanut kuulua itsestään. No parempi onni ensi kerralla.

Mutta nyt sitten Lontooseen!

Perjantai 7.3. Aamu lähti normaalisti liikkeelle sillä, että hoitelin lapset kouluun, jonka jälkeen sitten suuntasin bussilla suoraan Wimbledoniin, josta otin tuttuun tapaan metron keskustaan. Tarkemmin Paddingtoniin, josta äiti ja isäpuoli olivat hommanneet meille hotellin. (Hotellista ei ainakaan mulla ole nyt kuvia hehe) Iloisen jälleennäkemisen jälkeen istahdimme hetkeksi hotellihuoneeseen ja suunnittelimme päivän ohjelmaa. Baker Street päätettiin ensimmäiseksi kohteeksi ja varalta pakettiin mukaan myös liput London Eyehin, vaikka sää olikin lähtiessä melko pilvinen. 

 Matka Baker Streetille taittui jalan ja matkalla oli hienoja rakennuksia, joista en nyt taas ihan kaikkia jaksa tänne laittaa.

 Ohitimme myös jonkinlaisen oikeustalon leijonineen.

 Ja siinä se sitten ole Baker Street! 

 Tietenkään pelkkä Baker Street itsessään ei riittänyt, vaan pitihän sitä nyt löytää tiensä sen kuuluisan etsivän asunnollekin, eikös?

 Asuntoon emme tällä kertaa rohjenneet mennä, kun liput olisi pitänyt ostaa ja jonokin oli melkoinen. Sen sijaan kävimme Sherlock Holmes tavaraa myyvässä pikku putiikissa. Oikein kiva pikku putiikki, vaikkakin tietysti melko kallis. Lähti puodista kuitenkin mukaan isoveljelle juliste tuliaiseksi. Ehkäpä itsekin käyn sieltä jossain vaiheessa hakemassa jonkun kivan muistoesineen.

Paikalla oli myös pieni ravintola, joka myös oli tietenkin Holmesiin liittyvä. Erilaisia Holmesin nimeä hyödyntäviä kahviloita ja putiikkeja oli ympäri katua.

 Ilman selkiytyessä yllättäen suuntasimmekin sitten London Eyen luo. Kuvassa näkyvä rakennus on jos oikein muistan joku Sea World tai vastaava..

 Hieno hepopatsas

 Ainoa onnistunut kuva Big Benistä, thanks to sun.

 Lisää hienoja rakennuksia.

 Itse London Eye

 Mistä näitä leijonia oikein pukkaa??

 London Eyen kyydissä oli kyllä mielenkiintoista. Pieni paniikki meinasi jonossa meikäläisellekin iskeä, kun poden pienimuotoista korkeanpaikan kammoa. En kuitenkaan niin pahaa kuin äitini, joka myös uskaltautui maailmanpyörään, koska olihan se nyt koettava.

 Uskaltauduinpa seisomaankin kyydissä ja ottamaan muutamia kuvia. Laatu ei ole paras mahdollinen kiitos lasin ja auringon, mutta kyllä näistä jotain selvää saa. Toivottavasti.

 London Eye oli kyllä hieno kokemus ja äitikin uskaltautui loppuajasta nousemaan ylös penkiltä ja tulemaan lähemmäs ikkunoita, kun alkoi kuulemma kyllästyttää. Näkymät oli hienoja ja meillä kävi onni, sillä jono ei ollut aivan liian pitkä joten pääsimme kyytiinkin ehkä vain kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen. Ainakaan enempää kuin kymmentä minuuttia ei meidän kohdalla jonotus kestänyt.

 London Eyelta suunnattiin sitten kohti Trafalgar Squarea, koska äiti tahtoi nähä Nelsonin patsaan.

 Ja siellähän se Nelsoni patsasteli korkeuksissaan.

 National Galleryssäkin pistäydyttiin sitten siinä samalla, kun ilmaista kerran on ja siellä päin oltiin liikkeellä. Kauaa emme siellä kuitenkaan jaksaneet pyöriä. Saimpahan nähdä ainakin yhden Vincent van Goghin taulun. Yllätykseksemme maalausten joukossa oli myös yksi Gallen Kallelan teos. Tämän hoksasin siitä, että ensin katsoin yhtä taulua, että ompas kyllä perisuomalaisen näköinen maisema ja sitten ku vilkaisin tekijän nimen niin kappas vain Akselin maalaushan se oli. Goghin auringonkukkia en kyllä harmikseni päässyt näkemään.

 Täälläkin leijonia. Harmi vain kaikki olivat vallattuja, joten ei saatu kuvaa niiden kanssa.

 Tää tais olla joku Ranskan kukko juttu??

Ja loppuun vielä kuvaa aukiosta National Galleryn päästä. Päivä oli ollut pitkä ja suuntasimmekin sitten vähän pubiin istumaan ja rentoutumaan. Aiemmin oli jo käyty maistelemassa Fish and Chipsit, joten tällä kertaa kävimme vain oluella ja kahvilla. Sitten suuntasimmekin jo takaisin hotellille keräämään voimia seuraavaa päivää varten. 

Eli sellainen oli ensimmäinen kunnon turistipäivä Lontoon huumassa. Lauantain ja sunnuntain kiertelyt yritän päivittää myös tänne blogiin mahdollisimman pian.

Näkemiin.

Tapahtumarikas viikonloppu

Hellurei täällä taas ollaan. Viime viikonlopun Lontoon reissusta teen jossain vaiheessa kunnon postauksen, kun kuvia on vaan niin paljon, etten vielä ole jaksanut niitä edes kunnolla käydä läpi. Tänä viikonloppunakin on kyllä sitten sattunut ja tapahtunut ihan mukavasti ja varmaan monet etenkin facebook- tuttavista tahtovat tietää, että mitäs mitäs. 

No siis homman nimihän oli seuraava, että eilen oli tarkoitus mennä katsomaan All Time Low-nimistä bändiä. Olin kaverin kautta saanut hommattua seuraakin ja liput olivat alle neljäkymppiä, lisäksi missasin bändin viime kesänä kun en mennyt Rock The Beachiin ja nyt helmikuussakin bändin taas vierrailessa Suomessa minähän olin täällä. No onneksi Lontoossa on paljon keikkoja joten päätin sitten lähteä. Kerrankos sitä Lontoossa käydään keikkaa katsomassa. 

Eilinen päivä sitten menikin Brixtonissa rattoisasti jonotellen, mikä on jo melko tuttua hommaa. Meno oli täällä päässä hieman mukavempaa kuin Suomessa järkkärit kierteli siellä jonon luona heittelemässä läppää ihmisten kanssa ja roskapussi kiersi aina väliin jonoa, ettei sitä kamaa ois aivan kamalasti siellä kadulla. Vessassakin pääsi vähän matkan päässä käymänä, kun kaveri vahti tavaroita ja näin edelleen. Eli siis melko mukavaa jonottelua aiempiin keikka kokemuksiin. 

Siellä ne jätkät on!!

No sitten vihdoin päästiin sisällekin ja kuuntelemaan lämppäreitä. Lämppäreinä oli Tonight Alive ja Only Rivals molemmat ihan uusia tuttavuuksia meikäläiselle, joista viimeksi mainittu nappasi hieman toista paremmin. Toisaalta asiaan voi vaikuttaa myös se, että toisen lämppärin kohalla meidän paikoilla (oltiin päästy tosi hyvin eteen siis ja näin) oli jo todella tunkkasta ja tukalaa ja lämppäriä parempi näky oli järkkärit jotka jakeli vettä. Oikeasti siinä edessä oli tosi kuuma ja porukkaa kyllä pyörtyili ihan mukavasti siitä ympäriltä. Itteäki alko siinä tietenkin vähän jännittää, että toivottavasti ei käy samoin en tahtonu joutua ensiapuun ja missata keikkaa. No siinä meidän ympärillä porukka oli onneks tosi rentoa vettä sai kun halus ja kyseltiin useaan otteeseen, että onhan kaikki hyvin. Kaikki oli hyvin kunnes meikäläisen tuurilla juuri kun bändi tulee lavalle ja alkaa soittaan jonkun vieressä olijan kyynärpää kolahtaa mun nenään. Tiesin heti, että nonni sehän alkaa vuotamaan. Vuosien kokemuksella sen vain tietää millon nenä aikoo päästää itsensä valloilleen ja tuolla se nyt oisi kuumassa ilmassa voinut tapahtua ilman kolhuakin ihan helposti. 

Mitä sitten nenän eteen etten sotkis ihan kaikkia, no tietenkin lanteille kietastu samana päivänä ostettu fanipaita. Aluksi aattelin, että eiköhän se nopiasti siitä tyrehy, mutta kyllä se oli sen verran vaikia siinä joukossa vuotavan nenän kanssa että pian piti shokeerata vierustoveria verisellä paidalla. No jätkät siinä vieressä sitten reagoi nopeesti ja alkoivat raukat ihan shokissa huitoa järkkäreitä, että täällä tapahtuu nyt. Poijaat sitten nostivat muiden avulla mut järkkäreille jotka nosti aidan yli ja taluttivat bäkkärille ensiapuun. Kyllä siinä järkkäreidenkin ilmeet oli näkemisen arvoset. Onhan se nyt ihan eri nostella pyörtyneitä neitoja ku tämmöstä, jolla on naama ihan veressä hehheh. No ensiavussa sitten tietenkin huolehtivat kovasti ja muut siellä istuskelevat kattoivat kans silmät pyöreinä. Eipä siinä tämmöseen tottuneena mää vaan pyysin kylmää niskaan (en sitä harmi vain saanut) ja paperia, jota sain. Lisäksi sain vettä mikä oli oikein mukavaa. No alle viidessä minuutissa nenä olikin sitä mieltä että nyt saa riittää ja mut ohjattiin vessaan missä sitten siistiydyin ja hoidin muitakin tarpeita kun sinne kerran "helposti" pääsi. Sidoin kengän nauhat ja kävin näyttäytymässä vielä hoitajalle ja sain luvan palata permannolle. Yksi järkkäri sitten mun palatessa naureskelikin, että sehän oli nopea toipuminen. Bäkkäriltä tietenkin pääs siihen ihan eteen joskin reunalle, mutta kuten yllä olevasta kuvasta näkyy niin ei ollut paha paikka. Lisäksi oli tilaa ja ilmaa hengittää, eli eipä tuo ensiapuun joutuminen kovin paha homma ollut. Biisejäkin missasin vain neljä, joista kahden missaaminen harmitti vähän enemmän, mutta kuulin kuitenkin kaikki lempparit joten who cares. Kaikki toimi tosi mutkattomasti ja porukka oli mukavaa. Mutta toivotaan nyt, ettei tästä tule tapa. Mieluummin suosin kyllä ulkoilma konsertteja.

Tässä sitten vielä "kaunis" kuva mun Zombie Apocalypse- paidan kanssa kuten yks tyttö ensiavussa tokaisi.

Että sellainen reissu. Keikan jälkeen sain hommattua itselleni fanihupparin joka on oikein kiva, vaikka mieluummin olisin halunnun erään t-paidan, mutta siitä oli jo koot menneet, eikä mitään jättisuurta kehdannut hommata. Sitten päästiinkin vielä toistamiseen bäkkärille, kun oltiin kait luultu että meiän kamppeet oli unohdettu narikkaan niin ne oli kiikutettu sinne. Ei kyllä nähty bändiläisiä, vaikka varotettiin että jos näkyy niin pitää olla pokkana ja hiljaa. (p.s. näin yhen lämppäri tyypin ensiavussa, oli hakemassa laastaria) Sitten viimeisellä metrolla seikkailtiin Wimbledoniin ja sieltä bussin odottelun jälkeen kotiin nukkumaan. Eli vaikka kuva materiaali illasta on astetta hurjempaa ja vähän harmitti, että menetti hyvän paikan edestä, mutta näin kuitenkin hyvin ja kuulin biisit ja loppujen lopuksi suurin menetys oli ehkä se fanipaita, jonka voi varmaan muutakin kautta hommata.

Joten sellainen viikonloppu. Pejantaina kävin kyllä pubissa ja tänään myös syömässä ulkona kaverin kanssa, mutta ne olivatkin sitten eiliseen verratessa hieman rauhallisempia tapahtumia ;)

Voikko nää alkaa mua

Olen siis kotiutunut Lontoon reissultani, itseasiassa jo sunnuntaina, mutta vielä en jaksa tehdä suurta postausta, koska en ole ehtinyt edes valitsemaan kuvia. Yritän laittaa reissusta selostusta ja kuvamateriaalia tuossa perjantaina... Mutta nyt ajattelin puhua asiasta, josta en ainakaan itse ole paljoa lukenut au-pair -blogeista perheen valinnasta ja pakkaamisesta kyllä löytyy tietoa, mutta kavereiden hankkimiseen liittyvät postaukset ovat ainakin meikäläiseltä menneet ohi. Se on nimittäin mielestäni melko tärkeä aihe, sillä au-pair ajasta ei kovin hohdokas varmaan tule ilman kavereita.

En ole koskaan ollut mikään super suosittu koulussa, mutta olen silti onistunut jollain konstilla löytämään ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa vietää aikaa ja pitää hauskaa. Myös Brysselissä onnistuin tutustumaan aivan mahtaviin ihmisiin, joiden ansiosta välillä haikailenkin takaisin Belgiaan, vaikka kaikki ei siellä muutenkaan mennyt ihan putkeen. Hyvällä tuurilla au-pair aikana saa kyllä sidottua ihmissuhteita, jotka kestävät vielä reissun jälkeenkin. Mutta juurikin siitä syystä, että Brysselistä onnistuin löytämään loppujen lopuksi hyvin pienellä vaivalla mukavaa porukkaa josta aina löytyi seuraa olenkin nyt hieman paniikissa kun täällä ihmissuhteiden solmiminen ei käykään niin helposti. Olen ollut täällä vasta reilun kaksi kuukautta, mutta alan olla jo kriisissä etten varmana tutustu kehenkään uuteen enää. Olen hieman kateellinen niille, jotka lähtevät au-pairiksi järjestöjen kautta ihan vain koska sitä kautta ymmärtääkseni tapaa helpommin muita au-paireja ja näin ollen saa kavereita joiden kanssa viettää hieno vuosi. Meille (tai ainakin minulle) ominpäin maailmalle suunnanneille homma onkin hieman mutkikkaampi. Saa liittyä ryhmään jos toiseenkin, joiden kautta yrittää löytää muita au-paireja omalta alueelta ja yrittää ottaa heihin yhteyttä, saada kahviseuraa ja niin eteenpäin. Bryselissä tämä homma hoitui ainakin minulta, kunhan hommaan tartuin melko mutkattomasti, liityin yhteen ryhmään, kävin yhdessä tapaamisessa ja sen jälkeen olikin jo jos mistä päin maailmaa kavereta. Brysselin au-pairit kait olivat sitten jotenkin tiivistä ja innokkaampaa porukkaa tutustumaan toisiinsa, koska täällä Lontoon aluella homma sujuu oikeasti nihkeästi.

Olen tähän mennessä tavannut muutamia saksalaisia, joiden kanssa varmasti tulisin hyvin toimeen jos pystyisimme näkemään useammin, K:n (tanskalaiseen siis) joka on valehtelematta tällä hetkellä tärkein seurani täällä tähän asti, kolme suomalaista joista yksi asuu harmillisen kaukan koska tulisimme varmasti hyvin toimeen, joista yksi lemppasi minut (ainakin jos minulta kysytään) ja muutenkin lähti kait jo takaisin Suomeen, ja yksi jonka olen tavannut kerran mutta josta uskon tulevan K:n ohella tärkeä menokaveri täällä ollessa. Lisäksi olen tavannut yhden ranskalaisen, joka on varsin mukava, mutta tapaamisia on vasta yksi joten vaikea sanoa tarkemmin mitä tästä tulee. Ja tänään uskaltauduin kahville parin espanjalaisen, italialaisen ja tsekin kanssa, tapaaminen meni hyvin mutta se oli lyhyt, eli jälleen vaikea sanoa miten tässä käy. Näin kun luettelee tuo kuulostaa paljolta, mutta siltä se ei tunnu, kun vertaa esimerkiksi joihinkin amerikassa olevaan au-pairiin joiden blogia seuraan. Mulla on vielä unelmissa se, että ois ees mahollista saada seuraa joka illalle tai edes viikonlopulle. Eihän sitä koko ajan tarvi olla menossa, mutta silti. Lisäksi kun ottaa huomioon sen, ettei kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa vain natsaa niin määrä ei ole kovinkaan suuuri.

Ja sitten verratkaamme tuota Belgian vaivannäköä täällä oloon, Brysselissä menin yhteen tapaamiseen ja sen jälkeen ei enää seurasta ollut puutetta kun kävin keskustassa. Täällä olen huudellut lähes kaikissa ryhmissä joihin kuulun, että täällä ollaan ja kahvi etc. seura ois tosi jees. Olen lähettänyt viestiä monelle lähellä olevalle ihan yksityisesti. Ajatellen, että eiköhän edes nuo suomalaiset vastaisi. Olen saanut vastauksia ehkä viisi, yhteyden ottoja vähemmän. Yksi vastaajista oli K ja yksi oli suomalainen, jonka tapasin ensimmäisen kerran viikko sitten sunnuntaina. Suomalaisista joille lähetin viestiä yksi vastasi, mutta hänkin asuu harmi vain hieman liian kaukana arkiseuraksi. Vielä en silti luovuta ja toivon, että tämän päiväisestä tapaamisesta poikisi jotain.

Jutun opetus on siis se, että varsinkaan näin isossa paikassa kuin Lontoo kavereiden löytäminen ilman kielikursseja ei ole niin helppoa kuin odottaisi. Täällä monet jättävät vastaamatta viesteihin, mikä ärsyttää ja loukkaa ainakin minua joka yritän vastata niihinkin viesteihin joiden lähettäjät eivät ainakaan heti vaikuta ihan omanlaiselta seuralta. Eli au-pairiksi ominpäin lähtevät, jos ette mene kielikurssille tai ole mitään super rohkeita, jotka uskaltavat mennä puhumaan kaikille joille huvittaa, niin kannattaa varautua että kavereiden löytämisen kanssa saattaa joutua näkemään enemmänkin vaivaa. Se voi olla hyvin turhauttavaa, mutta kannattaa silti yrittää vaikka meinaa jo masentaakin, koska kyllä jostain se joku löytyy ja se yksikin tärkeä kaveri voi tehdä au-pair ajasta ikimuistoisen.

"Dinosaurs on a spaceship!"

Näitä kyyhkyjä on joka puolella kujertelemassa, oikeesti.

 Saarelta taas kuulumisten päivittelyä, johan siitä on reilu viikko vierähtänyt, kun tänne viimeksi mitään kirjoittelin. Tällä viikolla on ollu melko paljon töitä, kun host-äidillä on kans ollu työn täyteinen viikko, että kyllä eilen kun vapaalle pääsin niin iloitsin paljon. Varsinkin, kun takana oli ensimmäinen pitkä päivä eli aamu seitsemästä ilta kahdeksaan päivä sitten ekan viikon.

Viime viikolla tosiaan kävin perjantaina uuden ranskalaisen tuttavuuden kanssa pubissa syömässä, itse tilasin Clun Sandwichin, joka oli tosi hyvää ja jaksoin jopa yhtä tomaattia lukuunottamatta syödä kaiken, mutta enhän minä muutenkaan tomaatteja popsi ja tuokin yksilö oli nirsoillen revitty leivän välistä. Eksyimme myös mielenkiintoiselle clubin ja pubin yhdistelmälle, jossa olisin varmaan viihtynyt paremmin jos musiikki olisi ollut edes hieman paremaa. No seura ainakin oli mukavaa.

DINO!!

 Lauantai sitten olikin hieman kuivempi päivä ainakin aluksi, koska vain nyhjäsin kotona eikä ollut mitään suunnitelmia ja suomalainen au-pair ystäväni ei vastannu viesteihini. Jos totta puhutaan olen kyseiselle henkilölle tässä vaiheessa jo hieman loukkaantunut. No onneksi sitten naamakirjassa itkeskelin tanskalaiselle ystävälleni, kuinka on tylsää, sillä tyttö ehdotti että lähtisin hänen kanssaan kahville, kun ilmakin oli niin hyvä. Ilma tosiaan oli hyvä, mikä oli yksi syy siihen, että kotona nyhjääminen harmitti tavallista enemmän. Sateisena päivänä se on melkeinpä ihan ok jäädä kotiin.

Niimpä nappasin tuttuun tapaan bussin kohti Wimbledonia, josta on alkanut tulla minulle oikein mieluisa paikka viettää aikaa. Kävimme kahvilla ja sitten kiertelimme ostoskeskuksessa, jossa meitä tuli vastaan DINO!! Oltiin molemmat aivan innosta soikeana, kun näimme tuon otuksen tepsuttelemassa siellä ostoskeskuksen käytävällä. Aivan mahtava ja hienosti tehty ja pienimmät lapset sitä säikkyi vähän. Oli siellä sellainen pienikin dino, mutta siis duh se ei ollu läheskään yhtä hieno ku tämä kaveri. 

Mun ja tanskalaisen kohtaamispaikka aina kun nähdään.

 Sunnuntai meni sitten kotona löhöten, kun ei vain keksinyt mitä tehdä ja kenen kanssa, enkä ihan heti seuraavana päivänä kehdannut tanskalaistakaan häiritä. Saa vielä yliannostuksen meikäläisestä ja sinne menee sitten ne vähäisetkin ihmissuhteet täällä. Tanskalaisesta on kyllä tullu mun luottokaveri täällä ja lupasipa ottaa mua mukaan jos menee muiden kavereidensa kanssa täällä jonnekin, että tutustuisin muihinkin ihmisiin.

No maanantaina kun päivällä oli taas vapaata ja aivan mahottoman hieno ilma, mikä on täällä harvinaista ja jos aamupäivä on aurinkoinen ja lämmin niin kolmelta viimostaan alkaan sataan. True story. Joten uskaltauduin, kun suomalaisesta ei taaskaan kuulunut (mun pitää kohta alkaa antaan näille tutuille täällä parempia nimikkeitä), niin lähettämään taas tanskalaiselle, sanottakoon häntä vaikka K:ksi, viestiä. Onneksi olimme samoilla linjoilla, että kaunista päivää on turha viettää sisällä yksin möllötellen ja lähdimme sitten kahville minnekäs muualle kuin Wimbledoniin. Mun tosiaan helpompi mennä Wimbledoniin kuin K:n tulla tänne ihan vain koska K asuu ihan Wimbledonin keskustassa ja täällä missä meikäläinen viipottaa ei oo oikeen mitään. No kävimmä sitten kahvilla ja sempituinen se. Eikös ollut hurja tarina.

Nuo tommoset ihme puut on täällä ihan kukassa, missään muissa puissa oo mitään, mutta nää kukkii!

 Muu viikko onkin sitten menny töitä tehdessä ja siinä, että yritän löytää facebookin avulla ihmisiä joita tavata täällä ja joiden kanssa hengata. Yhden uuden tuttavuuden olenkin onnistunut saamaan ja kyseinen suomalainen tyttö olisi tarkoitus tavata sunnuntaina. Onpa vielä Oululainenkin. Tunteepa vielä isoveljenikin. On tämä maailma vain pieni.

Lisäksi olen katsonu Yle Areenasta sen Au-pairit Lontoossa sarjan. On kyllä melkosta menoa tytöillä, jos multa kysytään ja tuntuu hassulta kun niin lyhyen ajan olivat täällä (4kk) ja ikävää itkettiin ja kotonakin käytiin vielä puolessavälissä reissua ruokkimassa sitä ikävää. En siis nyt sano, etteikö itelläki ois väliin koti-ikävä, mutta kyllä se täällä on huomattavasti pienempi kuin Belgiassa. Mutta tuntuu vain niin hassulta kun toistaiseksi ei oo tullu mitään semmosta suurta itku koti-ikävää, enemmän just tulee kaipailtua kavereita, kun täältä ei oo vielä ehtinyt seuraa löytää. Musta myös ois tosi hassua olla täällä vaan neljä kuukautta oisin varmaan ihan hirveessä stressissä, kun eihän siinä ajassa ehi paljoa tekemään. Mun seura stressikin ois varmaan aivan kamala jos nyt ois jo reissun puoliväli menossa. Nytkin jo oon aivan "en ehi löytää täältä yhtään kavereita tai tehä mitään" olo välissä, vaikka oon ollu vasta neljäsosan ajasta. Lisäks yks tytöistä oli kyllä lähteny aivan väärillä perusteilla au-pairiksi, jos multa kysytään. En siis itekkään oo mikään synnynnäinen lastenhoitaja, kaukana siitä, eikä mulla paljon lastenhoito kokemusta oikeasti olekaan, mutta haluan sentään kehittyä sen suhteen. Jotenki ton vähän perusteella, mitä nyt nähnyt tyttöjen au-pair ajasta, niin on mun arki ja elämä täällä jotenki aivan erilaista. Ei kyllä tulis mieleenkään esim lähtä keskustaan bailaamaan, koska se on kallista. Ensin matkat ja sitten vielä se sisälle pääsykin maksaa moniin paikkoihin maltaita. Kuuleman mukaan. Sen verran mulle muuten selvisi, että yks tytöistä oli kans just Wimbledonissa au-pairina. 

No mutta munki koti-ikävä voi muuttua ihan erilaisiin mittoihin, kun äiti ja isäpuoli tulee ens viikolla käymään! Hui oon kyllä ihan onnessani ja innoissani, kun saa nähä niitä ja päästä kiertämään nähtävyyksiä kunnolla.

Naarmuisen bussin ikkunan läpi otettu kuva matkalta Suttoniin.

Tänään kävin aamupäivästä juoksemassa, koska oli hyvä sää ja mulla ei ollu taaskaan tälle päivälle mitään menoja, enkä tahtonu vaan istua kotona. Lenkistä selvittyäni laitoin sitten taas takkia niskaan ja kävelin kahden mailin reissun Suttoniin syömään fish and chipsejä erääseen pubiin. Oli kyllä taas niin hyvää, että huh huh. Huomenna tosiaan sitten suuntana taas Wimbledon, jossa nään tätä uutta suomalaista tuttavuutta ja tanskalainen ystävänsä kera liittyy myös seuraan! Oon aivan innoissani, kun saa nähä uusia ihmisiä ja tanskalaistakin, koska K:n kanssa on aina hyvää aikaa ja meistä varmaan tulee vielä oikeen hyviä kavereita tässä ajan kanssa. Harmi vain, että K lähtee jo sitten kesällä takaisin Tanskaan :( Toivottavasti ehin siihen mennessä saaha muitakin kavereita etten jää tänne ihan yksinäni.

Maanantaina taas olisi töiden jälkeen tarkoitus pistäytyä eräässä pubissa Suttonissa, jossa on ilmeisesti joku Studen night. Toiveissa siis jälleen uusien suhteiden luominen ja toivottavasti nyt tuollaisesta opiskelija illasta löytyisi paljon nuoria ja sosiaalisia ihmisiä :)

Ensi viikon oon varmaan aika hiljasena täällä, kun porukat tulee viikonlopulla tosiaan tänne ja viikonloppu vierähtää täysin Lontoossa, mutta jospa sitä sitten seuraavana maanantaina tulisi kunnon päivitystä nähtävyyksistä ja kaikesta muustakin.

Adios!