Voikko nää alkaa mua

Olen siis kotiutunut Lontoon reissultani, itseasiassa jo sunnuntaina, mutta vielä en jaksa tehdä suurta postausta, koska en ole ehtinyt edes valitsemaan kuvia. Yritän laittaa reissusta selostusta ja kuvamateriaalia tuossa perjantaina... Mutta nyt ajattelin puhua asiasta, josta en ainakaan itse ole paljoa lukenut au-pair -blogeista perheen valinnasta ja pakkaamisesta kyllä löytyy tietoa, mutta kavereiden hankkimiseen liittyvät postaukset ovat ainakin meikäläiseltä menneet ohi. Se on nimittäin mielestäni melko tärkeä aihe, sillä au-pair ajasta ei kovin hohdokas varmaan tule ilman kavereita.

En ole koskaan ollut mikään super suosittu koulussa, mutta olen silti onistunut jollain konstilla löytämään ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa vietää aikaa ja pitää hauskaa. Myös Brysselissä onnistuin tutustumaan aivan mahtaviin ihmisiin, joiden ansiosta välillä haikailenkin takaisin Belgiaan, vaikka kaikki ei siellä muutenkaan mennyt ihan putkeen. Hyvällä tuurilla au-pair aikana saa kyllä sidottua ihmissuhteita, jotka kestävät vielä reissun jälkeenkin. Mutta juurikin siitä syystä, että Brysselistä onnistuin löytämään loppujen lopuksi hyvin pienellä vaivalla mukavaa porukkaa josta aina löytyi seuraa olenkin nyt hieman paniikissa kun täällä ihmissuhteiden solmiminen ei käykään niin helposti. Olen ollut täällä vasta reilun kaksi kuukautta, mutta alan olla jo kriisissä etten varmana tutustu kehenkään uuteen enää. Olen hieman kateellinen niille, jotka lähtevät au-pairiksi järjestöjen kautta ihan vain koska sitä kautta ymmärtääkseni tapaa helpommin muita au-paireja ja näin ollen saa kavereita joiden kanssa viettää hieno vuosi. Meille (tai ainakin minulle) ominpäin maailmalle suunnanneille homma onkin hieman mutkikkaampi. Saa liittyä ryhmään jos toiseenkin, joiden kautta yrittää löytää muita au-paireja omalta alueelta ja yrittää ottaa heihin yhteyttä, saada kahviseuraa ja niin eteenpäin. Bryselissä tämä homma hoitui ainakin minulta, kunhan hommaan tartuin melko mutkattomasti, liityin yhteen ryhmään, kävin yhdessä tapaamisessa ja sen jälkeen olikin jo jos mistä päin maailmaa kavereta. Brysselin au-pairit kait olivat sitten jotenkin tiivistä ja innokkaampaa porukkaa tutustumaan toisiinsa, koska täällä Lontoon aluella homma sujuu oikeasti nihkeästi.

Olen tähän mennessä tavannut muutamia saksalaisia, joiden kanssa varmasti tulisin hyvin toimeen jos pystyisimme näkemään useammin, K:n (tanskalaiseen siis) joka on valehtelematta tällä hetkellä tärkein seurani täällä tähän asti, kolme suomalaista joista yksi asuu harmillisen kaukan koska tulisimme varmasti hyvin toimeen, joista yksi lemppasi minut (ainakin jos minulta kysytään) ja muutenkin lähti kait jo takaisin Suomeen, ja yksi jonka olen tavannut kerran mutta josta uskon tulevan K:n ohella tärkeä menokaveri täällä ollessa. Lisäksi olen tavannut yhden ranskalaisen, joka on varsin mukava, mutta tapaamisia on vasta yksi joten vaikea sanoa tarkemmin mitä tästä tulee. Ja tänään uskaltauduin kahville parin espanjalaisen, italialaisen ja tsekin kanssa, tapaaminen meni hyvin mutta se oli lyhyt, eli jälleen vaikea sanoa miten tässä käy. Näin kun luettelee tuo kuulostaa paljolta, mutta siltä se ei tunnu, kun vertaa esimerkiksi joihinkin amerikassa olevaan au-pairiin joiden blogia seuraan. Mulla on vielä unelmissa se, että ois ees mahollista saada seuraa joka illalle tai edes viikonlopulle. Eihän sitä koko ajan tarvi olla menossa, mutta silti. Lisäksi kun ottaa huomioon sen, ettei kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa vain natsaa niin määrä ei ole kovinkaan suuuri.

Ja sitten verratkaamme tuota Belgian vaivannäköä täällä oloon, Brysselissä menin yhteen tapaamiseen ja sen jälkeen ei enää seurasta ollut puutetta kun kävin keskustassa. Täällä olen huudellut lähes kaikissa ryhmissä joihin kuulun, että täällä ollaan ja kahvi etc. seura ois tosi jees. Olen lähettänyt viestiä monelle lähellä olevalle ihan yksityisesti. Ajatellen, että eiköhän edes nuo suomalaiset vastaisi. Olen saanut vastauksia ehkä viisi, yhteyden ottoja vähemmän. Yksi vastaajista oli K ja yksi oli suomalainen, jonka tapasin ensimmäisen kerran viikko sitten sunnuntaina. Suomalaisista joille lähetin viestiä yksi vastasi, mutta hänkin asuu harmi vain hieman liian kaukana arkiseuraksi. Vielä en silti luovuta ja toivon, että tämän päiväisestä tapaamisesta poikisi jotain.

Jutun opetus on siis se, että varsinkaan näin isossa paikassa kuin Lontoo kavereiden löytäminen ilman kielikursseja ei ole niin helppoa kuin odottaisi. Täällä monet jättävät vastaamatta viesteihin, mikä ärsyttää ja loukkaa ainakin minua joka yritän vastata niihinkin viesteihin joiden lähettäjät eivät ainakaan heti vaikuta ihan omanlaiselta seuralta. Eli au-pairiksi ominpäin lähtevät, jos ette mene kielikurssille tai ole mitään super rohkeita, jotka uskaltavat mennä puhumaan kaikille joille huvittaa, niin kannattaa varautua että kavereiden löytämisen kanssa saattaa joutua näkemään enemmänkin vaivaa. Se voi olla hyvin turhauttavaa, mutta kannattaa silti yrittää vaikka meinaa jo masentaakin, koska kyllä jostain se joku löytyy ja se yksikin tärkeä kaveri voi tehdä au-pair ajasta ikimuistoisen.